Huoltovarmuus ja kestävyys samalla rahalla

Vihreiden toukokuussa hyväksymä puolueohjelma 2027–2031 ottaa kantaa moniin maatalouspolittisiin asioihin. Tässä tarkastelen maa- ja metsätalousministeriön virkakunnan puheenvuoroa tulevalle hallituskaudelle Vihreiden puolueohjelmaa vasten. Pintapuolisesti ne eroavat paljonkin toisistaan: toinen vaatii sitovaa luontosääntelyä, toinen alkutuotannon kannattavuutta ja ennakoitavuutta. Onko asia sittenkään noin yksioikoinen?

Molemmat haluavat irrottaa Suomen tuontilannoitteista sekä edistää ravinnekierrätystä, biokaasua ja kasviproteiinia. Ministeriö painottaa huoltovarmuutta, ja me ilmastoa. Molemmat haluavat puurakentamista ja korkeampaa jalostusastetta, koska vähemmällä puulla saadaan enemmän arvonlisää. Ja molemmat vaativat yksinkertaisempia tukijärjestelmiä sekä tutkittuun tietoon perustuvaa päätöksentekoa.

Markkinavihreälle tämä on tuttu oppi: kun haitoille laitetaan hintalappu ja toimijoille kannusteet, markkinat tekevät suurimman osan työstä. Sen sijaan, että ympäristöpolitiikka rakentuisi pelkkiin kieltoihin, metsänomistajalle voidaan maksaa hiilen sitomisesta ja monimuotoisuuden lisäämisestä vapaaehtoisen hiilivuokran ja luonnonarvomarkkinoiden kautta. Puolueohjelman “hiilivuokramekanismi” ja ministeriön “markkinaehtoiset ohjauskeinot ja yksityinen ilmastorahoitus” ovat käytännössä sama ajatus.

Sama logiikka toimii maataloudessa. Tukijärjestelmä uudistetaan tulosperusteiseksi: tuet sidotaan mitattaviin ilmasto-, vesi- ja luontotuloksiin, ja samalla hallinto yksinkertaistuu. Tämä on ollut viljelijäkunnan oma vaatimus jo vuosikymmeniä. Ympäristölle haitalliset ja tehottomat tuet lakkautetaan ja varat ohjataan kestävyysmurroksen tukemiseen. Näin ympäristötavoitteet toteutuvat ilman pysyviä menolisäyksiä julkiseen talouteen.

Huoltovarmuus on myös ekologista. Valtio, joka tuottaa lannoitteensa kotimaisella puhtaalla vedyllä, kierrättää ravinteensa ja kasvattaa kasviproteiiniaan, on sekä turvallisempi että vihreämpi. Kansallinen typpistrategia, ravinnekierrätyksen investointiedellytykset ja kasviproteiiniohjelma kuuluvat molempien dokumenttien ytimeen.

Myös kalapolitiikassa yhteinen sävel löytyy: vaelluskalakantojen elvyttäminen, kalatalousvelvoitteiden päivittäminen ja energiantuotannon kannalta vähämerkityksellisten patojen purku vievät samaan suuntaan. Ja kun turkistarhaus lopetetaan lailla pitkällä siirtymäajalla ja luopumispalkkioilla, rahoitus voidaan kattaa haitallisten tukien uudelleenohjauksella — ei uudella velalla.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö erot olisi todellisia. Kiistaa käydään edelleen hakkuumääristä, suojelun sitovuudesta ja eläintuotannon tulevaisuudesta. Mutta markkinavihreä vastaus on, että kiistat ratkaistaan kannusteilla, ei identiteettipolitiikalla: jalostusasteen nosto pienentää painetta hakkuumääriin, hiilivuokra tekee suojelusta metsänomistajalle tulonlähteen ja tulosperusteiset tuet ohjaavat tuotantoa ilman kasvavaa byrokratiaa.

Seuraavan hallituksen ohjelmaan tarvitaan luku, jossa ruoka, metsät ja maaseutu eivät ole vastakkainasettelun areena vaan yhteinen strategia. Ainekset ovat jo pöydällä — toisessa dokumentissa vihreänä, toisessa virkamiesharmaana. Markkinavihreät haluavat samoja asioita kuin ministeriön virkakunta: huoltovarmutta ja kestävyyttä, samalla rahalla.